perjantai 29. tammikuuta 2021

Taj Mahal: Take a Giant Step (1969)

Jos minut yhtäkkiä paiskattaisiin autiolle saarelle ja saisin ottaa mukaani musiikkia vain yhdeltä tietyltä vuodelta ihan mistä tahansa genrensä tai kulttuurista, olisi valinta omalta kohdaltani hyvin helppo. Valitsisin musiikilliseen reppuun vuoden, jolloin pidettiin ehkä ensimmäiset todella isot rock-musiikkifestivaalit ja jolloin moni suosikkiartistini julkaisi debyyttilevynsä. Tietysti ottaisin mukaani valikoiman vuonna 1969 julkaistua musiikkia. Voinen tunnustaa, että erään kerran ostin cd-levyn pelkästään sen tiedon perusteella että levy oli tehty vuonna 1969 ja esittäjän nimessä oli Bluesband. Tämä tapahtui ensimmäisellä Ilosaarirock visiitillä Joensuussa. Bändin nimi oli muuten Climax Chicago Bluesband. No okei vuosi -69, blues ja Chicago. Eihän se nyt mitenkään huono kombinaatio voi olla? Kyseisessä tapauksessa tämä yhtye osoittautui brittiläiseksi ja tosin hyväksi sellaiseksi. 

Jos vielä palaan siihen, miksi valitsisin vuoden 1969 muiden vuosien sijaan on syynä yksinkertaisesti se, että kyseisenä vuonna on ilmestynyt eniten omaa sielunmaisemaa koskettavaa musiikkia. Woodstock oli siis elokuussa 1969, kuten myös muita isoja festareita jenkkilän puolella (esim. Altamont, Atlanta). Woodstockin rosteri on ollut suunnannäyttäjänä nuorena etsiessä itselle sopivaa musiikkia. Suomessa musiikin osalta tultiin parisen vuotta perässä, siitä huolimatta tuona vuonna järjestettiin Turun musiikkijuhlat, jotka saivat vuotta myöhemmin nimen Ruisrock. Vuosi 1969 ansaitsisi toki laajemman käsittelyn, mutta hypätään nyt kuuntelulistalle ennen kuin kyllästytte.

Henry St. Clair Fredericks (1942 -) tunnetaan yleisesti huomattavasti paremmin taiteilijanimellään Taj Mahal. Vaikka vuonna 1969 ilmestyi lukuisia merkittäviä esikoisalbumeita (mm. Led Zeppelin, King Crimsonilta, Allman Brtohersilta, Crosby Stills & Nashilta, Tasavallan Presidentiltä, Wigwamilta...), valitsin kuusysiä edustamaan Taj:n kolmoslevyn toisen taidan. Take a Giant Step on laulukynäilijäpariskunta Carole King ja Gerry Goffinin hengentuotetta. Vuonna 1966 The Monkees ehti ensimmäisenä levyttämään tämän herkän pyynnön rakkausasioissa satutetulle naiselle, jonka tulisi unohtaa entisen elämän murheet ja jatkaa eteenpäin laulajan mukana. Täytyy sanoa, että Monkeesin versio on tasapaksua poppia, jossa humppakomppi vie eteenpäin hyvin hengettömältä tuntuvaa esitystä. Väitän, että tässä kolme vuotta myöhemmässä Taj Mahalin versiossa tilanne on täysin toinen!

Taj Mahalin esitys on täyttä soulia, täysin erilainen sovitus kuin aiempi versio. Koukkuna taustalla on akustisen resonaattorikitaran toistama riffi, joka jatkuu koko laulun ajan. Rytmiryhmällä (Chuck Blackwell ja Gary Gilmore) ei ole lainkaan liian kiire, paremminkin päinvastoin, rytmi on keveä kunnes kertsiin tultaessa ja kompin tiivistyessä ikäänkuin löydetään uusi vaihde silmään. Kertsi sisältää tietysti jo edellä mainitun laulun sanoman. Amerikan alkuperäisasukkaisiin lukeutuvan Jesse Ed Davisin (1944 - 88) harkitun herkkä slideilla ryyditetty lead-soitto maalaa taustaa ja jättää Taj:lle tilaa loistaa vokaaleissa. Laulussa Taj fraseeraa sydän etelän tyyliin, niin että tyyliä on vaikea matkia. Kokonaisuus on rento ja rauhoittava neljäminuuttinen, minkä jälkeen huomaa hymyn levinneen naamalle.

TAJ MAHAL - vocals, ac. guitar
JESSE ED DAVIS - lead guitar
GARY GILMORE - bass
CHUCK BLACKWELL - drums

Taj Mahal: Take a Giant Step
(säv. Coffin, King)
Giant Step / De Ole Folks at Home (1969)
CS 9919/CS 9924

Though you failed at love and lost
And sorrow's turned your heart to frost
I will mend your heart again
Remember the feeling as a child
When you woke up and morning smiled
It's time its time its time you felt like that again
There is just no percentage in remembering the past
It's time you learned to live again and love at last
Come with me leave your yesterday your yesterday behind
And take a giant step outside your mind
You stare at me with disbelief
You say for you there's no relief
But girl I swear it won't do you no harm
Don't sit there in your lonely room
Just looking back inside that gloom
Mama that's not were you belong
Come with me I'll take you where the taste of life is green
And everyday everyday hold on woman just got to be seen
Come with me leave your yesterday your yesterday behind
And take a giant step outside your mind
Though you failed at love and lost
And sorrow's turned your heart to frost
I will mend your heart again
Remember the feeling as a child
When you woke up and morning smiled
It's time its time its time you felt like that again
There is just no percentage in remembering the past
It's time you learned to live again and love at last
Come with me leave your yesterday your yesterday behind
And take a giant step outside your mind


tiistai 8. joulukuuta 2020

Roy Buchanan: Hot Cha (1974)

Jälleen on tarpeen kirjoittaa kappaleesta, joka toimii jo aivan pienenä annoksena saaden korvamadot liikkeelle ja mielen ilostumaan. Kyseessä on Roy Buchananin livenä esittämä kappale Hot Cha.

Roy Buchanania (1939-88) pidetään yleisesti kitaristipiireissä "maailman parhaimpana tuntemattomana kitaristina" ja "kitaristien kitaristina". Kyseiset maininnat mies ansaitsee sillä, että hän toimi uransa aluksi pienissä sessioissa studiokitaristina ja tullessaan musiikkiteollisuuden nimimiesten tietoon kitaravirtuoosina hän sai mahdollisuuden esitellä taitojaan kansalle PBS-kanavalla vuonna 1971 esitetyssä dokumentissa. Saadusta huomiostaan huolimatta Buchanan oli haluton lisäämään keikkailua tai julkisuustemppuja, joita levy-yhtiö Polydor häneltä yritti vaatia. Hän jopa kieltäytyi Rolling Stonesien (!) tekemästä tarjouksesta, jossa häntä pyydettiin liittymään yhtyeeseen. Sen sijaan Buchanan "tyytyi" olemaan pienten areenoiden esiintyjä.

Kerrotaan että Roy Buchananin elämässä oli muutamia suuria käännekohtia. PBS-kanavalle pääsy oli tietysti yksi niistä, mutta tämä aiemman käännekohdan mainitaan tapahtuneen hänen olleen työssään parturina. Parturiliikkeen ohi oli kävellyt mies, joka oli kantanut olallaan vaaleaa sähkökitaraa. Buchanan oli tiettävästi todennut, että hän haluaa kyseisen soittimen ja Royn onnistui vaihtaa sen itselleen. Kyseinen instrumentti tunnetaan nimellä "Nancy" ja on vuoden 1953 vuosimallin Fender Telecaster mustalla plektrasuojuksella ja vaahterakaulalla. Tällä hetkellä kitara on tiettävästi keräilijän hallussa Japanissa. Nancy oli kuitenkin SE soitin Buchananin uralla, jolla hän kehitti soittotyyliään ja loi kaikki tärkeimmät ansionsa. Sen vuoksi Buchanania pidetään telemiehenä. Nancya tarkemmin tutkittaessa on esitetty, että sen toinen mikrofoni olisi ollut valmiiksi rikkinäinen ja tämä olisi vaikuttanut siihen, että kitara oli niin hyvä ääneltään korostaen sen keskialuetta erityisen hyvin. Myös Jimi Hendrixin näkeminen livenä vuonna 1968 oli saanut Royn miettimään kuinka hän saa oman soundimaailman kuulostamaan "kuin efekteillä luodulta" ilman pedaaleja, kitara vain kytkettynä suoraan Fenderin putkivahvistimeen.

Oli miten oli, Buchanan käytti vuosia aikaa kehittämällä soittoa siihen jamaan, josta hyvän esimerkin kuulet hetken päästä. Oma ihmetykseni on aina ollut läsnä Buchananin musiikkia kuunnellessa, sillä en pysty ymmärtämään, kuinka hän pystyi maailman yksinkertaisimmalla kitaratyypillä eli kaksimikkisellä Telellä soittamaan sellaisen ällistyttävän suuren repertuaarin erilaisia ääniä ja niin ilmaisuvoimaisesti. Omat argumenttini sille miksi Buchananin soitto on niin omaperäistä ja tunnistettavaa ovat seuraavat: Buchanan on mestari käyttämään kitaran säätimiä eli tone- ja volume-nuppeja sekä mikrofonivalitsinta (kaulamikillä kuulasta ääntä, tallamikillä kirkuvampaa ääntä), hän osaa soittaa itsekehittelemillä tekniikoilla ja hän sekoittaa soittoonsa eri roots-tyylejä mm. bluesista souliin ja kantriin. Lisäksi Buchanan käyttää ilmaisussa hyvin hienovaraisia nyasseja; kehyttä ja raskasta kosketusta kitaraan sekä kielien sammuttamista ja venyttämistä puolikkaisiin sävelaskeleihin.

Hot Cha on Willie Woodsin kirjoittama instumentaalikappale, jonka levytti ensimmäisenä Junior Walker & the The All Stars. Kyseinen originaali ilmestyi Motown-levymerkillä vuonna 1965 pikkuhitiksi nousseen Shotgun-singlen B-puolella. Jr. Walkerin versio on puhdasta R&B/soul-musiikkia jossa soolo soitetaan kitaran sijaan saksofonilla. Tämä oli kuitenkin se maaperä, johon Buchanan bändeineen tarttui vuonna 1974 esittäen kappaleen marraskuun 27. päivänä New York Cityn Town Hallissa. Kappaleen ensimmäisten 75 sekuntin ajan Buchanan käyttää Telecasterin kaulamikkiä saadakseen kuulasta soundia. Siirtymisen tallamikkiin kuulet kun kitaran soundi muuttuu kirkuvammaksi. Luulen että kitaran vahvistin on ollut nupit kaakossa, sillä sen säröytyminen on aivan lähellä. Urkusoolon ajaksi Buchanan vaihtaa kaulamikin takaisin kompatakseen, mutta vaihtaa vielä mikrofoniasentoa useasti kappaleen edetessä. Nämä edellä mainitut ovat niitä "koukkuja" joita soittajana löydän kappaleesta.

Mutta mitä tapahtuikaan Roy Buchananille? 1980-luvun lopulle tultaessa Buchanan oli yhä enemmän riippuvainen eri päihteistä. Viimeisenä elinpäivänään Royn vaimo Judy oli kutsunut poliisit paikalle, sillä Roy oli käyttäytynyt uhkaavasti. Poliisit veivät miehen kotoa selliin, jossa hän yllättäen kuoli 48 vuoden ikäisenä. Virallisen tiedon mukaan Royn elämä päättyi paita hänen kaulansa ympärillä, mutta asiasta on esitetty myös toisenlaista versiota, jonka mukaan hän olisi kuollut poliisien pahoinpitelyn seurauksena. Tuntematon kitarasankari jätti jälkeensä seitsemän lasta sekä useita kitaristeja jotka yhä pitävät häntä taitavimpana kitaristina.


Linkki

Roy Buchanan: Hot Cha
(säv. Willie Woods)
Live Stock (1975)
PD 6048

- -

Alla olevassa videossa vielä videopätkä, jossa Roy esittää hittinsä The Messiah Will Come Again. Tämä on kuvattu vuonna 1976 Austinissa, Teksasissa. Kädessä on tietysti Nancy.




Kalevala: Tuulikannel (1973)

Tuulikanteleella tarkoitetaan soitinta tai yleisemmin ulos ripustettavaa koriste-esinettä, joka voi olla vaikkapa savinen ruukku, josta roikkuu eripituisia metallisia sauvoja, kieliä, mitkä sitten tuulen liikuttaessa osuvat toisiinsa ja luovat heleän äänen. Musiikkiyhtye Kalevalan käsissä Tuulikannel sitä vastoin tarkoittaa hidasta ja kaunista balladia.

Kalevala-yhtye perustetiin helsinkiläisten nuorukaisten toimesta 1960-luvun lopulla. Alussa mukana olivat mm. Remu Aaltonen (dr) ja Albert Järvinen (g), jotka kuitenkin erosivat yhtyeestä noin vuonna 1972 perustamaan Hurriganesia. Alun suoraviivainen bluesvaikutteinen rokkijyystö kehittyi kokeellisemmaksi uusien jäsenten (mm. Harri Saksala) tullessa mukaan. Vuonna 1972 ilmestyi People No Names niminen progevaikutteisen rokkilevy, mikä otettiin ihan hyvin vastaan ja on vähitellen kohonnut Suomen tasolla klassikoksi. Muutama vuosi myöhemmin vuonna 1975 katalogi sai jatkoa selkeästi funkimmalla Boogie Jungle -levyllä. Levyjen kaikki lauluosuudet hoidettiin englanniksi. Ehkä yhtye pyrki tällä suuntautumaan maamme rajojen ulkopuolelle. 

Levyjen väliin jäävien vuosien välissä Kalevala esiintyi lähinnä pääkaupunkiseudulla, jossa proge-musiikki sai muuta maata enemmän jalansijaa. Aikalaisten mukaan keikoilla Kalevala esitti lauluja myös suomeksi. Tästä loistavana esimerkkinä on Svart Recordsin vuonna 2016 julkaisema Pop Liisa -sarjan numero 7 julkaisu, missä on kokonainen suomenkielinen keikka Kalevalaa. Pop Liisa tarkoittaa Yleisradion popradioon talletettuja konsertteja, jotka löydettiin YLE:n arkistosta ja julkaistiin niin cd- kuin lp-formaatissa Svartin toimesta. Kalevalan keikka soitettiin ja lähetettiin eetteriin keskiviikkona 4. heinäkuuta 1973 illalla kello 19.30.

Tuulikannel kuuluu niiden laulujen joukkoon joita ei aikanaan levytetty. Vain Pop Liisa -lähetyksen nauhoitus on käytössämme. Kappaletta kuunnellessa voimme vai kuvitella, millainen vastaanotto kappaleella on mahtanut olla 70-luvun Kekkoslovakiassa: pääkaupungissa on varmasti ollut omat fanipiirit jytäporukoiden keskuudessa, jotka ovat ottaneet esityksen innostuneena vastaa. Ehkä kotivastaanottimien äärellä on ollutkin ympäri Suomen paljon isoihin ikäluokkiin kuuluvia nuoria jotka ovat odottaneet Suomirokin kunnollista alkuräjähdystä. Takuulla on ollut myös niitä, jotka ovat erehtyneet Kalevala nimestä ja vaihtaneet radiokanavaa ensitahtien jälkeen kun radiosta ei tullutkaan kansanmusiikkia, runomittaa ja riimiä. Sen sijaan nyt 2010-luvulla kuunnellessa progen ystävänä ja musiikin kuluttajana korvissani Kalevala kuulostaa piristävän nostalgiselta musiikilta, sellaiselta, joka on toisaalta helppo lokeroida kuuluvaksi 70-luvulle yhtyeiden Apollo, Wigwam ja Tasavallan Presidentti kanssa samaan joukkoon. 



HARRI SAKSALA – vocals, percussion
SAKARI KUKKO – flute 
MATTI KURKINEN – electric guitar
JUHALIDOSALONEN – electric bass
ALF FORSMAN – drums

Kalevala: Tuulikannel
(Säv. ja san. Harri Saksala)
Pop Liisa 07
Svart Records‎– SRE010

 Miksi itket sateinen puu?
Niin vuotavat kyyneleet kallion päälle.
Olen tuuli, ystävä sun.
Minulla on siemen runkosi juureen.
Uudet keväät saat.
Uudet keväät saat.

Miksi itket sateinen puu?
On aurinko taivaalla sinua varten:
lumivuoret, haukkojen linnat,
Siniset metsät ja liikkuvat vedet.
Hiljaa taivut kertomaan.
Hiljaa taivut kertomaan.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Matti Järvinen: Matin levy (1976)

Robert Dimeryn (toim.) järkälemäinen 1001 Albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran elämässään sisältää yhden tulkinnan rockhistorian tärkeimmiksi levyiksi useasta The Beatles ja Rolling Stones maininnasta niin U2:een, Abbaan kuin Metallicaan. Toimituskuntaan kuuluneet suomalaiset musiikkitoimittajat ovat saaneet valita suomi-painokseen mukaan myös muutaman olennaisen kotimaisen levyn. Yksi valituista - ehkä yllättäen - on Matti Järvisen vuoden 1976 Matin Levy. Tässä vaiheessa monelle varmasti menee sormi suuhun, siis että mikä?

Matin levy on Järvisen ainoaksi jäänyt soolo-albumi. Hyvän kritiikin saanut levy ei kuitenkaan mennyt kunnolla kaupaksi Järvisen väsähdettyä keikkailuun ja lopettaessa julkiset esiintymiset. Kauan kadoksissa ja levykeräilijöiden himoitse albumi ilmestyi cd-levynä vasta tamperelaisen Rocket Recordsin toimesta vuonna 2007. Näin ollen Matin levy voitaisiin luokitella myös "Kauan kadoksissa olleet levy"- listaukseen. Sanottakoon, että Rocketin pienehkö cd-painoskin on jo myyty loppuun ajat sitten. Mutta mikä tekee tästä levystä niin tärkeän, että se pääsee rockhistorian suurten levyjen rinnalle? Matin levy lyhyesti sanottuna antaa erinomaisen kuvan kotimaisen proge-kauden vaikutteista pop- ja rock-musiikkiin (muita esimerkkeja Tabula Rasa ja Kaseva), jossa 70-luvun soundi ja kelvollinen lyriikka kohtaavat aikaa kestävässä muodossa - onhan levyllä mukana niin vahvaa kitarointia kuin syntetisaattoria.

Olen valinnut kuunteluun kaksi levyn avainraitaa. Ensinnäkin Katselen kaunista iltaa on levyn sisällyksessä toisena raitana. Akustisella kitaralla säestetty rauhallinen kappale nousee uuteen lentoon kertosäkeistön "Pieni on hetki tää" -kohdalla syntetisaattorin ja rumpujen tullessa nousevasti esille. Toinen kuuntelussa oleva raita on levyn päättävä Sameassa vedessä. Tämä kappale alkaa piano-basso-rummut kokoonpanolla, mutta soundimaailma osoittautuu hyvinkin lempeäksi ja monipuoliseksi. Sameassa vedessä on levyn ylivoimaisesti tunnetuin kappale, sillä se soi aina silloin tällöin YleSuomen toivelevyohjelmissa ja löytyy esim. Rakastatko vielä kun on ilta? -kokoelmalta.





Matti Järvinen: Katselen kaunista iltaa
(säv. ja san. M.Järvinen)
Matin levy (1976)


Lehden reunalla nään
perhosen värikkään
jaksais en minäkään
nousta nyt lentämään
pieniä polkuja kävelen
ja katselen kaunista iltaa

puiden latvojen taa
aurinko katoaa
peittyy varjoihin maa
linnut vaieta saa
pieniä polkuja kävelen
ja katselen kaunista iltaa

Pieni on hetki tää
tähtien elämää
vaeltaa lävitse
vuosituhanteen
kylmässä tyhjyydessä

valon taittuvan nään
helmessä heinän pään
jälkeen sateisen sään
vaihtuu lämpöisempään
pieniä polkuja kävelen
ja katselen kaunista iltaa

Pieni on hetki tää
tähtien elämää
vaeltaa lävitse
vuosituhanteen
kylmässä tyhjyydessä

pilven taa, kulkee kuu
mustaten maisemaa
hetken pois oltuaan
esiin ui

Pieni on hetki tää
tähtien elämää
vaeltaa lävitse
vuosituhanteen
kylmässä tyhjyydessä





Matti Järvinen: Sameassa vedessä
(säv. ja san. M.Järvinen)
Matin levy (1976)

Päiväni mun hukannut oon
jonnekin tyhjyyteen
iltaisin miettinyt oon
selitystä itsellein

KERTO:
Muistelen noita aikoja
ilon ja surun päiviä
takana on, palata en voi
tää sukellus niin pitkä on
ei lopu milloinkaan
vajoan hiljalleen
syvyyteen

Ystävät jäi valheineen
huijaamaan toisiaan
tietävät kai mun luopuneen
typerästä juoksusta

KERTO

Yritin niin oivaltaa
jaksanut en kauempaa
ottelun voin näin luovuttaa
häviön saan tunnustaa

KERTO




Lisää tietoa: Rocket records ja Yle

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Badding Rockers: Sua kioskilla odotan


Badding Rockers oli 80-luvun lopussa ja 90-luvulla aktiivisena ollut kokoonpano, jonka solistina on Marko Haavisto. Nykyisin Haavisto kiertelee harvakseltaan Marko Haavisto & Poukahaukat kokoonpanonsa kanssa. Nimen bändi valitsi itselleen esikuvansa Rauli "Badding" Somerjoen mukaan. Kerrotaan, että esikuva olisi varoittanut yhtyettä huonolla onnella, mikäli he käyttävät hänen nimeään. Ennuste kävikin myöhemmin toteen - ainakin mitä tulee bändin soittajavaihdoksiin. Kuuntelussa on debyyttilevy Rock 'n' Roll keijukaisen (1987) toisena raitana ilmestynyt Sua kioskilla odotan. Raita on yksi yhtyeen oman tuotannon helmistä; yhtye esitti usein covereita.

Parhaiten Badding Rockers/Poutahaukat muistetaan Aki Kaurismäen elokuvasta Mies vailla menneisyyttä (2002), jossa Poutahaukat esiintyivät Pelastusarmeijan yhtyeenä esittäen Paha vaanii iskelmänsä. Badding Rockers levytti kappaleen jo lähes vuosikymmen aikaisemmin kolmannelle ja viimeiselle LP:lle Kolmas vuoro (1993). Yhtyeen kappaleita on ilmestynyt hajanaisesti erilaisten rautalanka ja Suomi-rock kokoelmien kylkiäisinä. Sen sijaan levyjen CD-versiot ovat nykyisin etsittyjä keräilyharvinaisuuksia. Mikäli suomalainen rautalanka-iskelmä useilla rock-vivahteilla maustettuna (vrt. Agents) kolahtaa, kannattaa Badding Rockerseihin ehdottomasti tutustua tarkemmin.


Badding Rockers: Sua kioskilla odotan
(säv. Badding Rockers, san. Petri Hokka)
Rock 'n' roll keijukainen (1987)
RAMS 515a / RAMI 3010

Kävelen pitkin kylmää katua
kädet jäässä kaivan kolikoita
ostan tytöltä lehden
Juoksen bussiin ja juuri ehdin

Istun alas lehteä lukemaan
kun myyjä mieleen kolahtaa
silloin vasta tajusin
minkä hymyn menetin

Kerto:
Sua jaksan kioskilla odottaa
vaikka taivas taas ylläni halkeaa
vesi päätä hieman sekoittaa
mutta tuo myyjä
jo ehdin sen valloitaa

Odotin mut sua en tavannut
sen lasilleni olen kertonut
ehkä pidit illan vapaan
kotona, etkä tapaa muita poikia

Taas kylmä minut liikkeelle saa
en arvaa jäädä sua oottamaan
mut joku käteeni tarraa
kysyy enkö lehteä ostakaan

Kerto x 2



lauantai 8. helmikuuta 2014

R.W. Fassbinder: Berlin Alexanderplatz (1980) 3/5



15½-tuntia vajaan viikon sisällä tämän minisarjan parissa oli melkoinen istunto. Nyt on pitänyt pari päivää rauhassa sulatella ennen kommentointia.

14-osainen sarja on R.W.Fassbinderin ohjaama 1920-luvun lopun Berliiniin sijoittuva tarina, jossa seurataan päähenkilö Franz Biberkopf:n edesottamuksia tämän vankilasta vapautumisensa jälkeen. Ensimmäiset jaksot Franz yrittää sopeutua lupaamaansa "kaidan tien kulkemiseen" ja elämään työttömyyden uhkaavassa kaupungissa, joka on kuitenkin muuttunut hänen vankilassa olonsa aikana. Selviytyminen vaatii pian poikkeamista pyhästi tekemään lupaukseen.

Sarjan henkilögalleria on melko suppea ja voisi sanoa että miellyttäviä persoonallisuuksia esiintyy vähän. Günter Lamprechtin esittämä Franzin hahmokin on jollakin tapaa ärsyttävä ja inhottava, vaikka sisimmässään hän on "liian" hyvä ja optimistinen ympärillään oleviin henkilöihin nähden. Oikeastaan Franzin rakastajattaret Mieze "Mirri" ja Eva ovat ainoat miellyttävät tyypit (kumpikin ovat taas "liian" hyviä Franzille). Sarja on myös ajankuvausta tästä maailmansotien välisestä mielipuolisesta iloittelun ajasta (ks. dokumentti YleAreenassa). Sarjan ote ajasta pysyikin pitkään kasassa; pahenevä työttömyys, lama ja natsismin nousu kulkevat oivallisesti tarinan taustalla. Viimeinen, epilogin nimellä kulkeva jakso on sitä vastoin aivan muuta. Tämä muita jaksoja tuplasti pidempi osa oli suureksi osaksi surrealistista unikuvausta, jossa ollaan jossakin toisessa maailmassa ja toisessa ajassa. 13 jaksoa kestänyt teema ja tunnelma ovat romuttua täysin (kyllä: esim. Janis Joplin, Leonard Cohen, Velvet Undergroundin kappaleet soivat taustalla). Aivan kuin kokeellinen unikuvaus olisi jokin Fassbinderin aiemmin toteutumaton filmiprojekti - täysin irrallinen osa muuta kokonaisuutta. Noh, vielä unikuvauksesta sen verran, että siinä oli kylläkin koko sarjan kaikista muistettavimman kuvat. Moni roisto ja Franzin rakastaja kuolee useampaan kertaan, aina palatakseen uudestaan kummittelemaan Franzin mieleen. Franzkin tapetaan, teurastetaan ja hän jopa käy läpi Via Dolorosankin. Varsinaista joukkoturkkamaista meininkiä. Me dislike!

Sarjan heikoimmat kohdat olivat ehdottomasti sen kaksi ensimmäistä ja viimeistä tuntia. Aikanaan TV:lle 16mm kuvattu filmi oli ns. restoroitu versio. Tästä huolimatta, varsinkin alussa, oli paljon sisäkuvia hämärässä valossa. Nämä otokset olivat välillä melkoista suttua, kun kuvan taka-alalla olevat valolähteet siroittuivat pitkiksi valoviivoiksi henkilöiden päälle. Yhteenvetona sanoisin, että kuriositeettina sarjan mielellään kertaalleen katsoo, mutta tuskin siihen tulee tartuttua enää kokonaisena.

Alla näyte sarjan kahdeksannen osan alusta. Tässä kohdassa minua kiehtoo erityisesti sen musiikki, joka soi taustalla myös aikaisemmin. Kyseessä on itävaltalaisen Richard Tauber (1891 - 1948) laulama Liebe kleine Nachtigall.

The Road Not Taken



Two roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.


Robert Frost (1874 - 1963)

perjantai 4. tammikuuta 2013

Rauli Badding Somerjoki: Paratiisi

Mikä mahtaa olla kaikkien aikojen paras suomalainen kappale? Yksi vahva ehdokas voisi olla Rauli Badding Somerjoen Paratiisi. Muistan nähneeni jonkun vastaavan listan, ja tässä listassa ko. kappale oli melko korkealla. Kappaleen suosiosta kertonee myös se, että karaoke-baareissa Paratiisin kuulee ainakin kerran illassa.

Paratiisi on Rauli Badding Somerjoen vuoden 1974 Näin käy Rock 'n' roll LP:n seitsemäs raita. Paratiisin on teostotietojen mukaan säveltänyt Badding itse. Sanat kappaleeseen teki aluksi kirjailija Arja Tiainen, mutta perimätiedon mukaan Badding muokkasi sanoja lauluun sopivampaan muotoon muutellen lopukkeita ja korvaamalla joitakin yksittäisiä sanoja. Kappaleen musiikillisesta sovituksesta vastasi Jani Uhlenius. Levytetyssä versiossa kuullaan Baddingin ja Uhleniuksen lisäksi Antero Jakoilan komppikitaraa, Måns Groundstroemin bassoa ja Tapani Ikosen rumpuja. Tuttua tutumman soolokitaroinnin soittaa Tasavallan presidenteistä lainassa ollut Jukka Tolonen.

Mikä ihme sitten tekee Paratiisista niin mainion? Minua ainakin viehättää sen kesämaisemaan liittyvä tarina, joka jokaisella kuuntelukerralla vie ajatukset jonnekin kesän muistoihin tai unelmiin. Bändi soittaa mielestäni kauttaaltaan melko pliisusti, mutta Tolosen "vinkuva" soolo räjäyttää potin. Ehkä bändin onkin tarkoitus jäädä taustalle ja näin korostaa kertojan tarinaa ja tarttuvaa melodiaa. Minusta Sakari Kuosmasen tai Ville Valo & Agentsien versiot eivät riitä nostattamaan yhtä korkealle paratiisiin kuin alkuperäinen esitys. Baddingin paratiisi on 2 minuutin ja 37 sekunnin pituudella liian lyhyt matka paratiisiin ja siksi sitä on kuunneltava uudestaan ja uudestaan.

Rauli Badding Somerjoki:Paratiisi
(säv. Somerjoki, san. A.Tiainen ja Somerjoki)
Näin käy rock and roll (1974)
Love records lrcd 100

Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin
Linnut lauloi ja kimmelsi taivaan kuu.
Sinä sanoit menkäämme maalle meidän landelle
Mietin nyt juttu tää onnistuu

Perille kun saavuttiin kukat kukki tuoksui niin
Meri vaahtosi kuin olut kuohuaa
Heti rantaan kuljettiin, liiat kuteet riisuttiin
Oli tunnelma niin huumaava

Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman
Tämän maailmani pallon valtavan
Mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee
Kun sun vierelläsi näin olla saan

Varret yhteen kiedottiin, hiekka tarttui varpaisiin
Meren kiihkeään rytmiin kun vaivuttiin
Pientä huulta heitit kai, suoraan suusta suuhun vain
Näistä aikuiset puhuu kuiskuttain

Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman
Tämän maailmani pallon valtavan
Mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee
Kun sun vierelläsi näin olla saan

Hurriganes: Sweet Sue

Kotimainen Hurriganes aloitti taipaleensa vuonna 1971. Pian pääkaupunkiseudulla levisivät huhut huimista live-esiintymisistä ja virallista julkaisua saatiin odottaa kokonaiset pari vuotta. Esikoisalbumilla Rock and Roll All Night Long (1973) päätettiin yrittää tallentaa yhtyeen live-energia. Albumin a-puolen äänitti Måns Groundstroem Love recordsin hankkimalla laitteistolla livenä Klaukkalassa 1. kesäkuuta 1973. B-puoli väsättiin sitävastoin Finnlevyn studiossa. Klaukkalassa nauhalle tarttuivat myös sellaiset kappaleet kuin "Hey Mr. Fancy" ja "Hear Me Calling", jotka kuitenkin tiputettiin pois albumilta, mutta julkaistiin vielä myöhemmin samana vuonna kokoelmalla Rock & Roll Juhlaa 3 (sic!).

Esikoislevyllä esiintyy Hurriganes mielestäni parhaimmassa kokoonpanossa - kitaristina Albert Järvinen. Livevedoissa on havaittavissa bändi, joka on täynnä nuoruuden ja soittamisen intoa pakattuna sopivalla määrällä rock-asennetta. Valitsin levyltä raidaksi B-puolen avaavan Sweet Suen. Se on hittinikkari Victor Youngin vuonna 1928 tekemä jazzstandardi. Sweet Sue levytettiin useampaan kertaan 30- ja 40-luvuilla esim. Bing Crosby ja Django Reinhardyin toimesta. Suomessakin kappale levytettiin instrumentaalina Odeon-orkesterin toimesta vuonna 1942. Hurriganesin versiossa vokalistina on tällä kertaa basisti Cisse Häkkinen, joka laulaa sanat kieli-poskella -asenteella.

(PÄIVITYS: YOUTUBE ON POISTANUT VIDEOLINKIN) :(

Hurriganes: Sweet Sue
(säv. V.Young, san. W. Harris)
Rock and Roll All Night Long (1973)
Love records LRCD 84

Every star above,
Knows the one I love:
Sweet Sue - just you!
And the moon on high,
Knows the reason why:
Sweet Sue - is you!

No one else it seems,
Ever shared my dreams,
Without you I don't know what I'd do.
In this heart of mine,
You live all the time,
Sweet Sue - just you!

Karelia: Lollo lollo

Karelia-yhtye oli rock- ja jazz-piireistä aikaisemmin kunnostautuneiden Seppo "Paroni" Paakkunaisen ja Martti "Edward" Vesalan yhteistyön tulos. Kerrotaan että miehet olivat Fairport Conventionin innoittamana astelleet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) pölyisiin arkistoihin ja etsineet sieltä vanhojen suomalaisten kansanlaulujen nuotteja - aina Karjalasta Saamenmaahan. Tästä syntyi kahden LP:n verran kansanlauluja ja joikuja sovitettuna 70-lukulaiseen rock-musiikkiin. Tulos on vähintäänkin mielenkiintoinen fuusio progemaista musiikkia ja tuo paikoitellen mieleen esim. Frank Zappan musiikin. Hyvästä suosiostaan huolimatta Karelia-yhtyeen taival katkesi kestäen karkeasti vain vuoden 1971. Paroni Paakkunaisen mukaan "muut kiireet" vetivät yhtyeen jäsenet erilleen.

Lollo lollo on Suomi pop 2 -levyn toinen raita. Se alkaa Paakkunaisen huiluintrolla ja Vesalan joiulla, jossa määrittyy koko kappaleen toistuva riffi. B-osassa bändi liittyy kappaleeseen mukaan. Taustalla jatkuu vahvasti riffiä toistava viulukuvio. Noin ajassa 1:18 alkaa vierailijakitaristi Jan Ödnerin (1948-1981) valloittava soolo. Noin minuutin soolo-osan jälkeen kappale feidataan alas ja takaisin ylös ja siitä alkaa kappaleen folkaavampi osuus.

Karelia: Lollo lollo
(säv. trad., sov. Vesala, Paakkunainen)
Suomi Pop 2 (1971)
Top voice top-lp 514