Matti Järvinen: Matin levy (1976)

Robert Dimeryn (toim.) järkälemäinen 1001 Albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran elämässään sisältää yhden tulkinnan rockhistorian tärkeimmiksi levyiksi useasta The Beatles ja Rolling Stones maininnasta niin U2:een, Abbaan kuin Metallicaan. Toimituskuntaan kuuluneet suomalaiset musiikkitoimittajat ovat saaneet valita suomi-painokseen mukaan myös muutaman olennaisen kotimaisen levyn. Yksi valituista - ehkä yllättäen - on Matti Järvisen vuoden 1976 Matin Levy. Tässä vaiheessa monelle varmasti menee sormi suuhun, siis että mikä?

Matin levy on Järvisen ainoaksi jäänyt soolo-albumi. Hyvän kritiikin saanut levy ei kuitenkaan mennyt kunnolla kaupaksi Järvisen väsähdettyä keikkailuun ja lopettaessa julkiset esiintymiset. Kauan kadoksissa ja levykeräilijöiden himoitse albumi ilmestyi cd-levynä vasta tamperelaisen Rocket Recordsin toimesta vuonna 2007. Näin ollen Matin levy voitaisiin luokitella myös "Kauan kadoksissa olleet levy"- listaukseen. Sanottakoon, että Rocketin pienehkö cd-painoskin on jo myyty loppuun ajat sitten. Mutta mikä tekee tästä levystä niin tärkeän, että se pääsee rockhistorian suurten levyjen rinnalle? Matin levy lyhyesti sanottuna antaa erinomaisen kuvan kotimaisen proge-kauden vaikutteista pop- ja rock-musiikkiin (muita esimerkkeja Tabula Rasa ja Kaseva), jossa 70-luvun soundi ja kelvollinen lyriikka kohtaavat aikaa kestävässä muodossa - onhan levyllä mukana niin vahvaa kitarointia kuin syntetisaattoria.

Olen valinnut kuunteluun kaksi levyn avainraitaa. Ensinnäkin Katselen kaunista iltaa on levyn sisällyksessä toisena raitana. Akustisella kitaralla säestetty rauhallinen kappale nousee uuteen lentoon kertosäkeistön "Pieni on hetki tää" -kohdalla syntetisaattorin ja rumpujen tullessa nousevasti esille. Toinen kuuntelussa oleva raita on levyn päättävä Sameassa vedessä. Tämä kappale alkaa piano-basso-rummut kokoonpanolla, mutta soundimaailma osoittautuu hyvinkin lempeäksi ja monipuoliseksi. Sameassa vedessä on levyn ylivoimaisesti tunnetuin kappale, sillä se soi aina silloin tällöin YleSuomen toivelevyohjelmissa ja löytyy esim. Rakastatko vielä kun on ilta? -kokoelmalta.

Matti Järvinen: Katselen kaunista iltaa
(säv. ja san. M.Järvinen)
Matin levy (1976)


Lehden reunalla nään
perhosen värikkään
jaksais en minäkään
nousta nyt lentämään
pieniä polkuja kävelen
ja katselen kaunista iltaa

puiden latvojen taa
aurinko katoaa
peittyy varjoihin maa
linnut vaieta saa
pieniä polkuja kävelen
ja katselen kaunista iltaa

Pieni on hetki tää
tähtien elämää
vaeltaa lävitse
vuosituhanteen
kylmässä tyhjyydessä

valon taittuvan nään
helmessä heinän pään
jälkeen sateisen sään
vaihtuu lämpöisempään
pieniä polkuja kävelen
ja katselen kaunista iltaa

Pieni on hetki tää
tähtien elämää
vaeltaa lävitse
vuosituhanteen
kylmässä tyhjyydessä

pilven taa, kulkee kuu
mustaten maisemaa
hetken pois oltuaan
esiin ui

Pieni on hetki tää
tähtien elämää
vaeltaa lävitse
vuosituhanteen
kylmässä tyhjyydessä

Matti Järvinen: Sameassa vedessä
(säv. ja san. M.Järvinen)
Matin levy (1976)

Päiväni mun hukannut oon
jonnekin tyhjyyteen
iltaisin miettinyt oon
selitystä itsellein

KERTO:
Muistelen noita aikoja
ilon ja surun päiviä
takana on, palata en voi
tää sukellus niin pitkä on
ei lopu milloinkaan
vajoan hiljalleen
syvyyteen

Ystävät jäi valheineen
huijaamaan toisiaan
tietävät kai mun luopuneen
typerästä juoksusta

KERTO

Yritin niin oivaltaa
jaksanut en kauempaa
ottelun voin näin luovuttaa
häviön saan tunnustaa

KERTO



Lisää tietoa: Rocket records ja Yle

Badding Rockers: Sua kioskilla odotan

Badding Rockers oli 80-luvun lopussa ja 90-luvulla aktiivisena ollut kokoonpano, jonka solistina on Marko Haavisto. Nykyisin Haavisto kiertelee harvakseltaan Marko Haavisto & Poukahaukat kokoonpanonsa kanssa. Nimen bändi valitsi itselleen esikuvansa Rauli "Badding" Somerjoen mukaan. Kerrotaan, että esikuva olisi varoittanut yhtyettä huonolla onnella, mikäli he käyttävät hänen nimeään. Ennuste kävikin myöhemmin toteen - ainakin mitä tulee bändin soittajavaihdoksiin. Kuuntelussa on debyyttilevy Rock 'n' Roll keijukaisen (1987) toisena raitana ilmestynyt Sua kioskilla odotan. Raita on yksi yhtyeen oman tuotannon helmistä; yhtye esitti usein covereita.

Parhaiten Badding Rockers/Poutahaukat muistetaan Aki Kaurismäen elokuvasta Mies vailla menneisyyttä (2002), jossa Poutahaukat esiintyivät Pelastusarmeijan yhtyeenä esittäen Paha vaanii iskelmänsä. Badding Rockers levytti kappaleen jo lähes vuosikymmen aikaisemmin kolmannelle ja viimeiselle LP:lle Kolmas vuoro (1993). Yhtyeen kappaleita on ilmestynyt hajanaisesti erilaisten rautalanka ja Suomi-rock kokoelmien kylkiäisinä. Sen sijaan levyjen CD-versiot ovat nykyisin etsittyjä keräilyharvinaisuuksia. Mikäli suomalainen rautalanka-iskelmä useilla rock-vivahteilla maustettuna (vrt. Agents) kolahtaa, kannattaa Badding Rockerseihin ehdottomasti tutustua tarkemmin.

Badding Rockers: Sua kioskilla odotan
(säv. Badding Rockers, san. Petri Hokka)
Rock 'n' roll keijukainen (1987)
RAMS 515a / RAMI 3010

Kävelen pitkin kylmää katua
kädet jäässä kaivan kolikoita
ostan tytöltä lehden
Juoksen bussiin ja juuri ehdin

Istun alas lehteä lukemaan
kun myyjä mieleen kolahtaa
silloin vasta tajusin
minkä hymyn menetin

Kerto:
Sua jaksan kioskilla odottaa
vaikka taivas taas ylläni halkeaa
vesi päätä hieman sekoittaa
mutta tuo myyjä
jo ehdin sen valloitaa

Odotin mut sua en tavannut
sen lasilleni olen kertonut
ehkä pidit illan vapaan
kotona, etkä tapaa muita poikia

Taas kylmä minut liikkeelle saa
en arvaa jäädä sua oottamaan
mut joku käteeni tarraa
kysyy enkö lehteä ostakaan

Kerto x 2

R.W. Fassbinder: Berlin Alexanderplatz (1980) 3/5

15½-tuntia vajaan viikon sisällä tämän minisarjan parissa oli melkoinen istunto. Nyt on pitänyt pari päivää rauhassa sulatella ennen kommentointia.

14-osainen sarja on R.W.Fassbinderin ohjaama 1920-luvun lopun Berliiniin sijoittuva tarina, jossa seurataan päähenkilö Franz Biberkopf:n edesottamuksia tämän vankilasta vapautumisensa jälkeen. Ensimmäiset jaksot Franz yrittää sopeutua lupaamaansa "kaidan tien kulkemiseen" ja elämään työttömyyden uhkaavassa kaupungissa, joka on kuitenkin muuttunut hänen vankilassa olonsa aikana. Selviytyminen vaatii pian poikkeamista pyhästi tekemään lupaukseen.

Sarjan henkilögalleria on melko suppea ja voisi sanoa että miellyttäviä persoonallisuuksia esiintyy vähän. Günter Lamprechtin esittämä Franzin hahmokin on jollakin tapaa ärsyttävä ja inhottava, vaikka sisimmässään hän on "liian" hyvä ja optimistinen ympärillään oleviin henkilöihin nähden. Oikeastaan Franzin rakastajattaret Mieze "Mirri" ja Eva ovat ainoat miellyttävät tyypit (kumpikin ovat taas "liian" hyviä Franzille). Sarja on myös ajankuvausta tästä maailmansotien välisestä mielipuolisesta iloittelun ajasta (ks. dokumentti YleAreenassa). Sarjan ote ajasta pysyikin pitkään kasassa; pahenevä työttömyys, lama ja natsismin nousu kulkevat oivallisesti tarinan taustalla. Viimeinen, epilogin nimellä kulkeva jakso on sitä vastoin aivan muuta. Tämä muita jaksoja tuplasti pidempi osa oli suureksi osaksi surrealistista unikuvausta, jossa ollaan jossakin toisessa maailmassa ja toisessa ajassa. 13 jaksoa kestänyt teema ja tunnelma ovat romuttua täysin (kyllä: esim. Janis Joplin, Leonard Cohen, Velvet Undergroundin kappaleet soivat taustalla). Aivan kuin kokeellinen unikuvaus olisi jokin Fassbinderin aiemmin toteutumaton filmiprojekti - täysin irrallinen osa muuta kokonaisuutta. Noh, vielä unikuvauksesta sen verran, että siinä oli kylläkin koko sarjan kaikista muistettavimman kuvat. Moni roisto ja Franzin rakastaja kuolee useampaan kertaan, aina palatakseen uudestaan kummittelemaan Franzin mieleen. Franzkin tapetaan, teurastetaan ja hän jopa käy läpi Via Dolorosankin. Varsinaista joukkoturkkamaista meininkiä. Me dislike!

Sarjan heikoimmat kohdat olivat ehdottomasti sen kaksi ensimmäistä ja viimeistä tuntia. Aikanaan TV:lle 16mm kuvattu filmi oli ns. restoroitu versio. Tästä huolimatta, varsinkin alussa, oli paljon sisäkuvia hämärässä valossa. Nämä otokset olivat välillä melkoista suttua, kun kuvan taka-alalla olevat valolähteet siroittuivat pitkiksi valoviivoiksi henkilöiden päälle. Yhteenvetona sanoisin, että kuriositeettina sarjan mielellään kertaalleen katsoo, mutta tuskin siihen tulee tartuttua enää kokonaisena.

Alla näyte sarjan kahdeksannen osan alusta. Tässä kohdassa minua kiehtoo erityisesti sen musiikki, joka soi taustalla myös aikaisemmin. Kyseessä on itävaltalaisen Richard Tauber (1891 - 1948) laulama Liebe kleine Nachtigall.

The Road Not Taken

Two roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

Robert Frost (1874 - 1963)