John Mayall & the Bluesbreakers: Bluesbreakers with Eric Clapton !
Kyseessä on erittäin paljon myöhempien aikojen Blues-väkeen vaikuttanut LP, jossa brittibluesin edelläkävijät John Mayall ja Eric Clapton soittavat samalla levyllä Bluesbreakers-yhtyeen nimellä. Bluesbreakers with E.C oli ilmestyessää vuonna 1966 Britanniassa erikoinen tapaus, keskiluokkaiset nuorukaiset soittamassa mustien bluesmusiikkia! Miehet olivat kuitenkin aloittaneet musiikkimatkansa muutamaa vuotta aikaisemmin R&B-musiikilla. Tämä levy oli nimenomaan se, joka viimeisteli suunnan valkoiselle bluesille; Claptonin aikaisempi Yardbirds oli ollut vain R&B:n ja pop-musiikin välivaihe kohti sähköistyvää bluesia. Mayall sen sijaan tunnettiin brittibluesin isänä, mutta hänkin haki suuntaa esikuviensa esittämää Chicago-bluesia kohti. Täytyy sanoa että on onni että nämä miehet kohtasivat toisensa - ja harmi, että kahden edelläkävijän tiet kuitenkin nopeasti erosivat.
Milloin kuulin ensimmäistä kertaa levyä?
Joskus yläasteen alkupuolella minulla oli kaverin innoittamana käynnissä Eric Clapton-boomi, joka oli seurausta miehen Unplugged (1992) ja From the cradle (1994) albumeista. Clapton kitaristina innosti ja hain kotikuntani kirjastosta muuta Claptonin aineistoa. Vahingossa tai kohtalon sanelemana törmäsin Bluesbreakers with Eric Clapton LP-levyyn (onneksi vastaan ei tullut Claptonin 80-luvun soololevyt). Tuo valkokantinen kiekko oli kantensa perusteella kiinnostava, olihan siinä kitarasankarimme nuorena lukemassa sarjakuvalehteä.
Kotona ensimmäisen kuuntelukokemuksen muistan ikuisesti. Laitoin LP-levyn soimaan ja istahdin sohvalle lukemaan päivän lehteä. Parin ensimmäisen kappaleen jälkeen yhtäkkiä havahduin, viritin korvaani ja kaivoin levyn kannen esille. Tästä kuuntelunautinto jatkui sanomalehden jäädessä pöydälle, pienellä volumen lisäyksellä sekä levyn kääntämisellä välillä.
On tunnustettava, että laina-ajan loppuessa tein sen verran syntiä, että nauhoitin LP:n C-kasetille. Syntiä ei suinkaan ollut varsinainen kopioiminen, vaan se että levyn ollessa hieman yli 30 minuuttia, sen viimeinen raita It Ain’t Right (Little Walter) oli jätettävä kasetilta pois. Kasetti oli jatkuvasti kovassa kulultuksessa ja meidänkin taloudessa oltiin vähitellen siirtymässä CD-aikaan. Tämä tarkoittaa, että kavereillani alkoi yleistyä tietokoneisiin polttavia CD-R-asemia. Tiesin levyn löytyvät myös digitaalisessa formaatissa ja tämän takia halusin saada sen itselleni cd-levynä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin tehdä kirjastossani kaukolainaus jostakin etelä-Suomen kirjastosta. Muistan kuinka jouduin kaukolainaa tehdessäni selittelemään kirjastotädille miksi haluan levyn CD:nä vaikka LP on kirjaston (tai meillä) hyllyssä.
Tänään on 25. syyskuuta 2009. Päivä jää omalta osaltani historiaan, sillä tänään sain Bluesbreakers with Eric Clapton -levyn vihdoin ostettua laillisena kopiona omaksi. Levyni saapui postissa suoraan Britannista (hinta ~12 euroa). Kyseessä ei kuitenkaan ole mikä tahansa versio levystä. Käsissäni (ja stereolaitteessa) pyörivä kiekko on kyseisen albumin neljännenkymmenennen syntymäpäivän kunniaiksi kasattu Deluxe-julkaisu. Bluesfanaatikolle julkaisu on pelkkää mannaa: samojen pahvisten kansien väliin on laitettu kaksi CD-levyä.
Ensimmäinen CD-levy sisältää legendaarisen albumin alkuperäisen vuoden 1966 mono-version ja myöhemmin remasteroidun stereo-version. Toinen kiekko on taas kokoelma John Mayall & the Bluesbreakersin single- ja livetalletuksia, kitarassa tietenkin Clapton. Toisen levyn raidoista osa onkin jo tuttuja muilta Bluesbreakers julkaisuilta, mutta esim. Flamingo Clubilla Lontoossa keväällä -66 nauhoitetut live-esitykset ovat uusia. Noissa raidoissa sitä todellista taikaa - intohimoista, energistä ja erittäin taitavasti soitettua Chigaco-bluesia. Äänenlaatu ei ole hifiä, mutta sisältö menee ymmärryksen yläpuolelle.
Youtubestä löytyi levyn stereo-version avausraita "All Your Love (I miss Loving)":
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti