Kuuntelussa tällä kerralla Jerry Lee Lewisin "The Greatest Live Shows on Earth" LP:llä julkaistu Buck Owensin sydäntäraastavan koskettava country-kappale Cryin' Time.
Äänitetty livenä Panther Hallissa, Texasin Fort Worthissa syyskuun 7. 1966.
Well, it's cryin' time again, your gonna leave me,
I can see that far away look in your eyes,
I can tell by the way you hold me, darling,
That it won't be long before it's cryin' time.
Now they say that absence makes the heart grow stronger,
And that tears are only rain to make love grow,
But, my love for you could never grow no stronger,
If I live to be a hundred years old.
So, it's cryin' time again, your gonna leave me,
I can see that far away look in your eyes,
I can tell by the way you hold me, darling,
That it won't be long before it's cryin' time.
Now, you say that you've found someone you love better,
That's the way it's happened every time before,
And as sure as the sun comes up tomorrow, honey.
Cryin' time will start when you walk out the door.
Oh, it's cryin' time again, your gonna leave me,
I can see that far away look in your eyes,
I can tell by the way you hold me, darling,
That it won't be long before it's cryin' time...
tiistai 29. syyskuuta 2009
perjantai 25. syyskuuta 2009
Aution saaren levyt osa 1: John Mayall & Bluesbreakers with Eric Clapton
Räpylä pystyyn, joka osaa äkkisiltään nimetä kymmenen levyä, jotka ottaisi mukaan autiolle saarelle. Minun ensimmäinen valinta on aika helppo. Valintani olisi tietenkin:
John Mayall & the Bluesbreakers: Bluesbreakers with Eric Clapton !
Kyseessä on erittäin paljon myöhempien aikojen Blues-väkeen vaikuttanut LP, jossa brittibluesin edelläkävijät John Mayall ja Eric Clapton soittavat samalla levyllä Bluesbreakers-yhtyeen nimellä. Bluesbreakers with E.C oli ilmestyessää vuonna 1966 Britanniassa erikoinen tapaus, keskiluokkaiset nuorukaiset soittamassa mustien bluesmusiikkia! Miehet olivat kuitenkin aloittaneet musiikkimatkansa muutamaa vuotta aikaisemmin R&B-musiikilla. Tämä levy oli nimenomaan se, joka viimeisteli suunnan valkoiselle bluesille; Claptonin aikaisempi Yardbirds oli ollut vain R&B:n ja pop-musiikin välivaihe kohti sähköistyvää bluesia. Mayall sen sijaan tunnettiin brittibluesin isänä, mutta hänkin haki suuntaa esikuviensa esittämää Chicago-bluesia kohti. Täytyy sanoa että on onni että nämä miehet kohtasivat toisensa - ja harmi, että kahden edelläkävijän tiet kuitenkin nopeasti erosivat.
Milloin kuulin ensimmäistä kertaa levyä?
Joskus yläasteen alkupuolella minulla oli kaverin innoittamana käynnissä Eric Clapton-boomi, joka oli seurausta miehen Unplugged (1992) ja From the cradle (1994) albumeista. Clapton kitaristina innosti ja hain kotikuntani kirjastosta muuta Claptonin aineistoa. Vahingossa tai kohtalon sanelemana törmäsin Bluesbreakers with Eric Clapton LP-levyyn (onneksi vastaan ei tullut Claptonin 80-luvun soololevyt). Tuo valkokantinen kiekko oli kantensa perusteella kiinnostava, olihan siinä kitarasankarimme nuorena lukemassa sarjakuvalehteä.
Kotona ensimmäisen kuuntelukokemuksen muistan ikuisesti. Laitoin LP-levyn soimaan ja istahdin sohvalle lukemaan päivän lehteä. Parin ensimmäisen kappaleen jälkeen yhtäkkiä havahduin, viritin korvaani ja kaivoin levyn kannen esille. Tästä kuuntelunautinto jatkui sanomalehden jäädessä pöydälle, pienellä volumen lisäyksellä sekä levyn kääntämisellä välillä.
On tunnustettava, että laina-ajan loppuessa tein sen verran syntiä, että nauhoitin LP:n C-kasetille. Syntiä ei suinkaan ollut varsinainen kopioiminen, vaan se että levyn ollessa hieman yli 30 minuuttia, sen viimeinen raita It Ain’t Right (Little Walter) oli jätettävä kasetilta pois. Kasetti oli jatkuvasti kovassa kulultuksessa ja meidänkin taloudessa oltiin vähitellen siirtymässä CD-aikaan. Tämä tarkoittaa, että kavereillani alkoi yleistyä tietokoneisiin polttavia CD-R-asemia. Tiesin levyn löytyvät myös digitaalisessa formaatissa ja tämän takia halusin saada sen itselleni cd-levynä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin tehdä kirjastossani kaukolainaus jostakin etelä-Suomen kirjastosta. Muistan kuinka jouduin kaukolainaa tehdessäni selittelemään kirjastotädille miksi haluan levyn CD:nä vaikka LP on kirjaston (tai meillä) hyllyssä.
Tänään on 25. syyskuuta 2009. Päivä jää omalta osaltani historiaan, sillä tänään sain Bluesbreakers with Eric Clapton -levyn vihdoin ostettua laillisena kopiona omaksi. Levyni saapui postissa suoraan Britannista (hinta ~12 euroa). Kyseessä ei kuitenkaan ole mikä tahansa versio levystä. Käsissäni (ja stereolaitteessa) pyörivä kiekko on kyseisen albumin neljännenkymmenennen syntymäpäivän kunniaiksi kasattu Deluxe-julkaisu. Bluesfanaatikolle julkaisu on pelkkää mannaa: samojen pahvisten kansien väliin on laitettu kaksi CD-levyä.
Ensimmäinen CD-levy sisältää legendaarisen albumin alkuperäisen vuoden 1966 mono-version ja myöhemmin remasteroidun stereo-version. Toinen kiekko on taas kokoelma John Mayall & the Bluesbreakersin single- ja livetalletuksia, kitarassa tietenkin Clapton. Toisen levyn raidoista osa onkin jo tuttuja muilta Bluesbreakers julkaisuilta, mutta esim. Flamingo Clubilla Lontoossa keväällä -66 nauhoitetut live-esitykset ovat uusia. Noissa raidoissa sitä todellista taikaa - intohimoista, energistä ja erittäin taitavasti soitettua Chigaco-bluesia. Äänenlaatu ei ole hifiä, mutta sisältö menee ymmärryksen yläpuolelle.
Youtubestä löytyi levyn stereo-version avausraita "All Your Love (I miss Loving)":
John Mayall & the Bluesbreakers: Bluesbreakers with Eric Clapton !
Kyseessä on erittäin paljon myöhempien aikojen Blues-väkeen vaikuttanut LP, jossa brittibluesin edelläkävijät John Mayall ja Eric Clapton soittavat samalla levyllä Bluesbreakers-yhtyeen nimellä. Bluesbreakers with E.C oli ilmestyessää vuonna 1966 Britanniassa erikoinen tapaus, keskiluokkaiset nuorukaiset soittamassa mustien bluesmusiikkia! Miehet olivat kuitenkin aloittaneet musiikkimatkansa muutamaa vuotta aikaisemmin R&B-musiikilla. Tämä levy oli nimenomaan se, joka viimeisteli suunnan valkoiselle bluesille; Claptonin aikaisempi Yardbirds oli ollut vain R&B:n ja pop-musiikin välivaihe kohti sähköistyvää bluesia. Mayall sen sijaan tunnettiin brittibluesin isänä, mutta hänkin haki suuntaa esikuviensa esittämää Chicago-bluesia kohti. Täytyy sanoa että on onni että nämä miehet kohtasivat toisensa - ja harmi, että kahden edelläkävijän tiet kuitenkin nopeasti erosivat.
Milloin kuulin ensimmäistä kertaa levyä?
Joskus yläasteen alkupuolella minulla oli kaverin innoittamana käynnissä Eric Clapton-boomi, joka oli seurausta miehen Unplugged (1992) ja From the cradle (1994) albumeista. Clapton kitaristina innosti ja hain kotikuntani kirjastosta muuta Claptonin aineistoa. Vahingossa tai kohtalon sanelemana törmäsin Bluesbreakers with Eric Clapton LP-levyyn (onneksi vastaan ei tullut Claptonin 80-luvun soololevyt). Tuo valkokantinen kiekko oli kantensa perusteella kiinnostava, olihan siinä kitarasankarimme nuorena lukemassa sarjakuvalehteä.
Kotona ensimmäisen kuuntelukokemuksen muistan ikuisesti. Laitoin LP-levyn soimaan ja istahdin sohvalle lukemaan päivän lehteä. Parin ensimmäisen kappaleen jälkeen yhtäkkiä havahduin, viritin korvaani ja kaivoin levyn kannen esille. Tästä kuuntelunautinto jatkui sanomalehden jäädessä pöydälle, pienellä volumen lisäyksellä sekä levyn kääntämisellä välillä.
On tunnustettava, että laina-ajan loppuessa tein sen verran syntiä, että nauhoitin LP:n C-kasetille. Syntiä ei suinkaan ollut varsinainen kopioiminen, vaan se että levyn ollessa hieman yli 30 minuuttia, sen viimeinen raita It Ain’t Right (Little Walter) oli jätettävä kasetilta pois. Kasetti oli jatkuvasti kovassa kulultuksessa ja meidänkin taloudessa oltiin vähitellen siirtymässä CD-aikaan. Tämä tarkoittaa, että kavereillani alkoi yleistyä tietokoneisiin polttavia CD-R-asemia. Tiesin levyn löytyvät myös digitaalisessa formaatissa ja tämän takia halusin saada sen itselleni cd-levynä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin tehdä kirjastossani kaukolainaus jostakin etelä-Suomen kirjastosta. Muistan kuinka jouduin kaukolainaa tehdessäni selittelemään kirjastotädille miksi haluan levyn CD:nä vaikka LP on kirjaston (tai meillä) hyllyssä.
Tänään on 25. syyskuuta 2009. Päivä jää omalta osaltani historiaan, sillä tänään sain Bluesbreakers with Eric Clapton -levyn vihdoin ostettua laillisena kopiona omaksi. Levyni saapui postissa suoraan Britannista (hinta ~12 euroa). Kyseessä ei kuitenkaan ole mikä tahansa versio levystä. Käsissäni (ja stereolaitteessa) pyörivä kiekko on kyseisen albumin neljännenkymmenennen syntymäpäivän kunniaiksi kasattu Deluxe-julkaisu. Bluesfanaatikolle julkaisu on pelkkää mannaa: samojen pahvisten kansien väliin on laitettu kaksi CD-levyä.
Ensimmäinen CD-levy sisältää legendaarisen albumin alkuperäisen vuoden 1966 mono-version ja myöhemmin remasteroidun stereo-version. Toinen kiekko on taas kokoelma John Mayall & the Bluesbreakersin single- ja livetalletuksia, kitarassa tietenkin Clapton. Toisen levyn raidoista osa onkin jo tuttuja muilta Bluesbreakers julkaisuilta, mutta esim. Flamingo Clubilla Lontoossa keväällä -66 nauhoitetut live-esitykset ovat uusia. Noissa raidoissa sitä todellista taikaa - intohimoista, energistä ja erittäin taitavasti soitettua Chigaco-bluesia. Äänenlaatu ei ole hifiä, mutta sisältö menee ymmärryksen yläpuolelle.
Youtubestä löytyi levyn stereo-version avausraita "All Your Love (I miss Loving)":
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
perjantai 18. syyskuuta 2009
Vox Amplug AC30
Tein taannoin oivan löydön internetin selailusessiollani:
Vox Amplug AC30!
Vekoitin on siis sähkökitaran jakkiin kiinnitettävä kuulokevahvistin. Toisinsanoen laite vahvistaa ja muuttaa sähkökitarasta tulevan signaalin kuulokkeisiin sopivaksi. Amplug sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä (9/09) kuusi erilaista elektronisesti mallintavaa kuulokevahvistinta, jotka jäljittelevät englantilaisen kitaravahvistin yhtiön parhaita malleja. Mallit ovat Metal, Classic Rock, Acoustic, Lead, Bass ja AC30. Ostin itselleni paikallisesta musiikkikaupasta nimenomaan AC30-version 50 eurolla.
AC30 on musiikkimaailmassa erittäin legendaarinen putkicombo. Sellaisten yhtyeiden kuten The Beatles, The Rolling Stones, The Who, The Queen, Led Zeppelin, Deep Purple, U2, Agents jne. kitarasaundi perustuu nimenomaan AC30:n lämpöiseen putkisaundiin. Itselläni ei olisi ollut mitään mahdollisuutta hommata oikeata tuhannesta eurosta ylöspäin maksavaa vahvistinta ja siinä mielessä nyt käsissä oleva kapistus tuntuu lähinnä naurettavalta. Käyttäminen on tehty erittäin helpoksi: laitteeseen asennetaan kaksi AAA-kokoista paristoa (jotka tuliva mukana), laite kiinnitetään kitaraan ja kuulokkeet laitteeseen. Tämän jälkeen virta "on"-asentoon ja rokrok! Mokkulasta löytyvät gain-, tone- ja volume-säädöt joita ruuvaamalla saa taiottua mieleisiä saundeja. Aux-liitännällä laitteen läpi voi ajaa musiikkia esim. mp3-soittimesta. Voit siis jammata lempimusiikkisi soidessa taustalla.
Amplugin parissa olen saanut menemään jo useampia tunteja, ja näin harrastelijasanastoa käyttämällä voisin sanoa että se toi uutta top-boostia soittoharrastukseen. :) Tällaisilla säädöillä on löytynyt hyviä saundeja
"crunch" gain 6 - tone 5 - keskimikki
"clean" gain 3 - tone 6 - kaulamikki
"heavy tone" gain 8 - tone 6 - tallamikki
Ääninäytteitä Amplugista löytyy Voxin kotisivuilta.
Vox Amplug AC30!
Vekoitin on siis sähkökitaran jakkiin kiinnitettävä kuulokevahvistin. Toisinsanoen laite vahvistaa ja muuttaa sähkökitarasta tulevan signaalin kuulokkeisiin sopivaksi. Amplug sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä (9/09) kuusi erilaista elektronisesti mallintavaa kuulokevahvistinta, jotka jäljittelevät englantilaisen kitaravahvistin yhtiön parhaita malleja. Mallit ovat Metal, Classic Rock, Acoustic, Lead, Bass ja AC30. Ostin itselleni paikallisesta musiikkikaupasta nimenomaan AC30-version 50 eurolla.
AC30 on musiikkimaailmassa erittäin legendaarinen putkicombo. Sellaisten yhtyeiden kuten The Beatles, The Rolling Stones, The Who, The Queen, Led Zeppelin, Deep Purple, U2, Agents jne. kitarasaundi perustuu nimenomaan AC30:n lämpöiseen putkisaundiin. Itselläni ei olisi ollut mitään mahdollisuutta hommata oikeata tuhannesta eurosta ylöspäin maksavaa vahvistinta ja siinä mielessä nyt käsissä oleva kapistus tuntuu lähinnä naurettavalta. Käyttäminen on tehty erittäin helpoksi: laitteeseen asennetaan kaksi AAA-kokoista paristoa (jotka tuliva mukana), laite kiinnitetään kitaraan ja kuulokkeet laitteeseen. Tämän jälkeen virta "on"-asentoon ja rokrok! Mokkulasta löytyvät gain-, tone- ja volume-säädöt joita ruuvaamalla saa taiottua mieleisiä saundeja. Aux-liitännällä laitteen läpi voi ajaa musiikkia esim. mp3-soittimesta. Voit siis jammata lempimusiikkisi soidessa taustalla.
Amplugin parissa olen saanut menemään jo useampia tunteja, ja näin harrastelijasanastoa käyttämällä voisin sanoa että se toi uutta top-boostia soittoharrastukseen. :) Tällaisilla säädöillä on löytynyt hyviä saundeja
"crunch" gain 6 - tone 5 - keskimikki
"clean" gain 3 - tone 6 - kaulamikki
"heavy tone" gain 8 - tone 6 - tallamikki
Ääninäytteitä Amplugista löytyy Voxin kotisivuilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)