R.W. Fassbinder: Berlin Alexanderplatz (1980) 3/5

15½-tuntia vajaan viikon sisällä tämän minisarjan parissa oli melkoinen istunto. Nyt on pitänyt pari päivää rauhassa sulatella ennen kommentointia.

14-osainen sarja on R.W.Fassbinderin ohjaama 1920-luvun lopun Berliiniin sijoittuva tarina, jossa seurataan päähenkilö Franz Biberkopf:n edesottamuksia tämän vankilasta vapautumisensa jälkeen. Ensimmäiset jaksot Franz yrittää sopeutua lupaamaansa "kaidan tien kulkemiseen" ja elämään työttömyyden uhkaavassa kaupungissa, joka on kuitenkin muuttunut hänen vankilassa olonsa aikana. Selviytyminen vaatii pian poikkeamista pyhästi tekemään lupaukseen.

Sarjan henkilögalleria on melko suppea ja voisi sanoa että miellyttäviä persoonallisuuksia esiintyy vähän. Günter Lamprechtin esittämä Franzin hahmokin on jollakin tapaa ärsyttävä ja inhottava, vaikka sisimmässään hän on "liian" hyvä ja optimistinen ympärillään oleviin henkilöihin nähden. Oikeastaan Franzin rakastajattaret Mieze "Mirri" ja Eva ovat ainoat miellyttävät tyypit (kumpikin ovat taas "liian" hyviä Franzille). Sarja on myös ajankuvausta tästä maailmansotien välisestä mielipuolisesta iloittelun ajasta (ks. dokumentti YleAreenassa). Sarjan ote ajasta pysyikin pitkään kasassa; pahenevä työttömyys, lama ja natsismin nousu kulkevat oivallisesti tarinan taustalla. Viimeinen, epilogin nimellä kulkeva jakso on sitä vastoin aivan muuta. Tämä muita jaksoja tuplasti pidempi osa oli suureksi osaksi surrealistista unikuvausta, jossa ollaan jossakin toisessa maailmassa ja toisessa ajassa. 13 jaksoa kestänyt teema ja tunnelma ovat romuttua täysin (kyllä: esim. Janis Joplin, Leonard Cohen, Velvet Undergroundin kappaleet soivat taustalla). Aivan kuin kokeellinen unikuvaus olisi jokin Fassbinderin aiemmin toteutumaton filmiprojekti - täysin irrallinen osa muuta kokonaisuutta. Noh, vielä unikuvauksesta sen verran, että siinä oli kylläkin koko sarjan kaikista muistettavimman kuvat. Moni roisto ja Franzin rakastaja kuolee useampaan kertaan, aina palatakseen uudestaan kummittelemaan Franzin mieleen. Franzkin tapetaan, teurastetaan ja hän jopa käy läpi Via Dolorosankin. Varsinaista joukkoturkkamaista meininkiä. Me dislike!

Sarjan heikoimmat kohdat olivat ehdottomasti sen kaksi ensimmäistä ja viimeistä tuntia. Aikanaan TV:lle 16mm kuvattu filmi oli ns. restoroitu versio. Tästä huolimatta, varsinkin alussa, oli paljon sisäkuvia hämärässä valossa. Nämä otokset olivat välillä melkoista suttua, kun kuvan taka-alalla olevat valolähteet siroittuivat pitkiksi valoviivoiksi henkilöiden päälle. Yhteenvetona sanoisin, että kuriositeettina sarjan mielellään kertaalleen katsoo, mutta tuskin siihen tulee tartuttua enää kokonaisena.

Alla näyte sarjan kahdeksannen osan alusta. Tässä kohdassa minua kiehtoo erityisesti sen musiikki, joka soi taustalla myös aikaisemmin. Kyseessä on itävaltalaisen Richard Tauber (1891 - 1948) laulama Liebe kleine Nachtigall.

The Road Not Taken

Two roads diverged in a yellow wood,
And sorry I could not travel both
And be one traveler, long I stood
And looked down one as far as I could
To where it bent in the undergrowth;

Then took the other, as just as fair,
And having perhaps the better claim,
Because it was grassy and wanted wear;
Though as for that the passing there
Had worn them really about the same,

And both that morning equally lay
In leaves no step had trodden black.
Oh, I kept the first for another day!
Yet knowing how way leads on to way,
I doubted if I should ever come back.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

Robert Frost (1874 - 1963)