Olen ollut kauan poissa teidän luotanne, tästä ajasta, tästä kaupungista.
Olen ilmaa kevyempi, hyvin vaikeasti havaittavissa. En voi edes puhua teille. Olen kuollut. — Tai paremminkin: olin kuollut, mutta yllätyksekseni löysin itseni eräänä iltapäivänä selailemassa sanomalehteä puiston penkiltä, täysin lihallisena ja hyvässä voinnissa.
Se oli välähdyksenomainen oivallus, joka haihtui saman tien. Siitä hetkestä lähtien olen tiennyt olevani "elossa".
Kun lähdin olin vielä lapsi. Muistan, miten hento ruumis peitettiin vanhalla ikkunaverholla. Sen jälkeen olen kieltämättä varttunut aika lailla. Minusta oli tullut menestyvä ja toimelias mies. Kaikki olisi ollut hyvin ja minä olisin voinut rauhassa elää elämääni yhtä aikaa ja erikseen sekä karkeammassa että hienommassa olomuodossani, mutta huomasin, että maallinen minäni oli niin syvässä, aikakaudelleen ominaisessa horteessa, etten voinut jättää häntä. — Päätin laskeutua takaisin aineeseen.
Ensin ajatus tuntui vastenmieliseltä vaikka kysymyksessä olikin uhraus minun itseni hyväksi, mutta mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän huomasin maa-elämässä houkutteleviakin piirteitä. Vanhoja muistoja tulvi tajuntaani. Keksimäni miellyttävät asiat alkoivat kasvaa ja kun en pyrkinytkään hillitsemään mielikuvitustani, tuli aineeseenlaskeumisesta lopulta pakonomainen tarve.
Leijun tulevan kotikaupunkini yläpuolella. Sen merkitys minulle kasvaa hetki hetkeltä. Samoin käy minulle ymmärrettävämmäksi koko ajan. Jokainen sanoiksi selkeyttämäni ajatus tuo minua lähemmäksi teitä. — Tämä on ahdistavaa.
Muistini.
PEKKA STRENG 1970
